Pirjo Suhonen kertoi lasten onnellisuutta koskevassa Liisa Lahden artikkelissa (Iltalehti 6.10.2020) korealaiselta ystävältään saamistaan arvioista koskien suomalaista lastenkasvatusta. Korealaisen ystävän mielestä suomalaiset epäonnistuvat lasten kasvatuksessa, koska haluamme lasten olevan onnellisia, muttemme menestyneitä. Moni on varmaankin tästä eri mieltä ja leimaa arvostelun kohtuuttomaksi. Nyt on kuitenkin hyvä paikka pohtia arvostelua ja siihen liittyviä näkökulmia hivenen laajemmin. Asia on huomattu muuallakin, joten kyseessä ei varmastikaan ole vain yhden henkilön esittämä ajatus.
Onni ja menestys – ehkeivät sittenkään ristiriidassa
Onnellisuus, tasapainoisuus ja menestyminen ovat kaikki tavoiteltavia asioita. Onnellisuus ja tasapainoisuus kielivät ihmisen henkisen kasvuprosessin onnistumisesta. Ollessaan onnellinen ja tasapainoinen ihminen on siis kulttuurisidonnaisesti ja kasvuympäristö huomioiden saavuttanut jonkinasteisen ihannetilan. Vastaavasti menestymisestä voidaan sanoa samaa esimerkiksi Yhdysvalloissa: sekin perustuu ympäröivään kulttuuriin ja kasvuympäristöön, eikä sitä siten voida pitää vain kielteisenä tavoitteena. Menestyminen luo myös onnellisuutta ja tasapainoisuutta. Jos analysoidaan menestymistä, usein erilaiset elämänarvot, ahkeruus ja tavoitteellisuus ovat tavoitteen taustalla. Mielekäs tekeminen, kehittyminen ja ihmissuhteet ovat niin onnellisuuden, tasapainoisuuden kuin menestymisenkin taustalla. Menestymisen demonisointi olisi syytä lopettaa yhteiskunnallisena arvona, sillä menestys on arvokasta ja säteilee muillekin kuin vain itse menestyjälle.
Vaadimmeko tarpeeksi?
Yhteiskunnan resurssien käytön näkökulmasta herää ajatus, käytetäänkö julkisia varoja ja koulutusresursseja oikein. Miksi annetaan laadukas perusopetus, jos oppilailta ei kuitenkaan haluta tai edellytetä tavoitteellista menestymistä? Seuraa lisää arvopohjaisia kysymyksiä: onko tavoitteeton elämä liian helppoa, tai tulisiko sen olla edes sallittua? Vanha näkökulma, ”otsasi hiessä sinun on leipäsi ansaitseman”, on jo jäänyt unholaan tai kuopattu ainakin viiden metrin syvyyteen. Onko yhteiskunnan rooli kuitenkin nyt niin holhoava, ettei tavoitteellista menestystä edellytetä, tai sitä ei pidetä arvostettavana? Rima tuntuu monen kohdalla jäävän turhan alas. Resursseja olisi, muttei niitä käytetä.
Huolestuneisuutta lisää se, etteivät vanhemmatkaan vaadi lapsiltaan ponnisteluja. Miten tähän on tultu, eikö kukaan ole huomannut mitään? On älyllistä laiskuutta arvottaa pelkästään tavoitteellinen menestyminen yksipuolisesti niin, ettei menestymistä korostava kulttuuri olisi ainakin osittain ihan kelpo. Tällöinhän menestyjät eri aloilla nostetaan jalustalle. Sehän ei ole huono asia: näin käy piilotetusti mm. työelämässä. Jos suljetaan silmät ja tuomiten ajatellaan, että menestymistä korostava ajatusmalli on pahasta, niin eikö janan toista päätä, opiskelemista ilman tavoitteellista menestymistä, voi pitää yhtä lailla pahana. Jos kasvatuksessa ja koulutuksessa on kyse vain siitä, että yritetään kouluttaa nuoresta hyvän itsetunnon omaava, oikeastaan mitään osaamaton yhteiskunnan jäsen, on se pelottavaa, sillä Suomi elää viennistä. Meidän on ponnisteltava osaamisen ja taidon kasvattamiseksi, jotta voimme kansakuntana pitää paikkamme kansainvälisessä kilpailussa tai edes säilyttää hyvinvointivaltiomme rakenteet. Jos kotimaisin voimin emme saa hankittua hyvin osaavia ja motivoituneita opiskelijoita, meidän tulee ehdottomasti rakentaa kansallinen malli houkutellaksemme tänne ulkomaisia opiskelijoita, jotka opintojen päätyttyä jäävät töihin Suomeen.
Tasa-arvoa vai tasapäistämistä?
Usein esitetään argumentti, etteivät lähtökohdat ole kaikille samalaiset. Oikein! Tämä on aivan totta. Se kuuluu elämään, ja se meidän täytyy hyväksyä. Puuttuminen asiaan niin, että tasataan kaikkien edistyminen samalle tasolle, merkitsee käytännössä resurssien hukkaamista ja on omalla laillaan pähkähullua resurssien väärinkäyttöä. Ennen kouluissa oli tasokursseja, jolloin oppimisen ja käytettyjen resurssien suhde oli parempi. Lahjakkaan oppilaan paradoksi on, ettei hän saa toteuttaa itseään. Tekemättä asiasta isoa numeroa lahjakkaan oppilaan voisi ihan hyvin ohjata etenemään vaativampiin sisältöihin ja etenemään omassa tahdissaan.
Jos korealainen on pannut merkille tämän menestystä kaihtavan arvomallin ja kasvatuksen, pitäisi pikkuhiljaa suomujen pudota silmiltä myös meillä Suomessa. Tylsyyttä on sanoa tai leimata, että heidän mallinsa on yksipuolinen tai liian menestyshakuinen. Oppimisen kirjoon pitää mahtua enemmän hajontaa, yksilöllisyyttä ja erilaisuutta. Huolehditaan heikoimmista ja annetaan lahjakkaille mahdollisuus edetä omalla tahdillaan.
Menestyshakuisuuden eräs vasta-argumentti on yleinen kaikkien ja koko yhteiskunnan etu. Olemassa olevaa toimintatapaa perustellaan sillä, että yhteiskunnallinen eriytyminen vähenee ja näin syntyy vähemmän sosiaalista epätasa-arvoa. En usko, tai uskon sitten, kun eteeni lyödään tutkimukset ja ratingit, ettei kannata panostaa yksilöllisesti huippuihin tai kannustaa menestymään. Tällä hetkellä sosiaalipolitiikka on ottanut niskalenkin koulutuspolitiikasta. Minä ainakin haluaisin tukea omaa lastani menestymään ja suoda hänelle tukea kehittymisessään opintiellä.
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa pidetään lujaa kiinni tasa-arvoisista mahdollisuuksista. Pitäisi avata silmät ja tunnustaa, ettei nykyinenkään malli ole erityisen tasa-arvoinen. Kummallisesti yhteiskunta haluaa pitää siitä kiinni, eikä suostu näkemään rikkautena monipuolista julkisen opetuksen ja sitä täydentävän yksityisen ja kolmannen sektorin muodostamaa niittyä, jossa kaikki kukat saavat kasvaa, jos edellytykset ovat olemassa. Vallalla olevassa tasa-arvoisessa opetuksen toteutustavassa tytöt ovat ikäluokista riippumatta enemmistönä korkeakouluissa ja vähemmistöt ovat raikas poikkeus valtaväestön seassa korkea-asteella.
Tulevaisuuden taitoja yksilön ominaisuudet huomioiden
Suhonen jatkaa Lahden artikkelissa, että tasapainoinen, hyvän itsetunnon omaava nuori voi halutessaan saavuttaa unelmiaan, eikä koskaan tiedä, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitaan. Näin varmasti on pitkällä aikavälillä, mutta tulevaisuudessa ihmisten koulutus ja erityisesti osaaminen luovat alati globalisoituvassa maailmassa enemmän mahdollisuuksia menestyä. Tämä pitäisi nostaa esiin vahvemmin. Käytännössä ohjelmointiosaamisen yhdistäminen johonkin muuhun osaamiseen tuottaa ainutlaatuista kompetenssia. Erityisesti suomalainen osaaminen ja menestyminen tulisi jälleen nostaa jalustalle. Nykyisin arvostetaan muita taitoja, kuten sähköistä viestintää, sosiaalista mediaa ja tiedonhakutaitoja, mutta tärkeimpien oppiaineiden perusteet saattavat olla retuperällä. Osoituksena tästä on lukiolaisten matematiikan osaaminen, joka on laskenut merkittävästi viimeisen 20 vuoden ajan.
Kun kerran elintaso on jo korkea, eikä opiskelu enää menneiden vuosikymmenien tapaan nosta maaseudun vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneita nuoria alhosta parempaan elintasoon, on otettava käyttöön uusia keinoja. Jos halutaan panostaa kehitykseen, se voisi tapahtua modernisti yksilön ominaisuudet, oma opiskelutapa ja motivaatio huomioiden. Tällöin tulisi kaikille yhteinen ”kaikkea kaikille” -opetus heittää jo romukoppaan ja tarjota tilalle yksilöä tukevia vaihtoehtoja ainakin jossain vaiheessa koulutusta. Motivaatiolla on yksilöllisessä oppimisessa keskeinen merkitys, ainakin syventävissä opinnoissa erilaisia yksilöllisiä opiskelun malleja olisi syytä tukea.
Perusopetuksessa oppilaan on tärkeää omaksua oppiaineista hyvät perusteet, ja toisen asteen opetuksessa tulee jo kiinnittää huomiota erilaisiin taipumuksiin. Suomalainen lukio painottuu selkeästi pois perussivistävästä roolista. Tulee mieleen, että perussivistys pitää hankkia omalla ajalla. Jos sitä ei arvosteta, niin miksi enää nähdä siinäkään vaivaa? Onko tuloksena matemaattisesti orientoituneita luonnontieteilijöitä tai kielineroja, mitä niillä tehdään? Herää ajatus, että mitä suotta muuhun keskittymään, kunhan vain osaa kirjoittaa ja laskea hyvin matematiikkaa, loppu hoidetaan sitten oman motivaation mukaan. Tästäkin pitäisi keskustella laajasti koko yhteiskunnassa. Ainakin Helsingin yliopiston olisi ”sivistysyliopistona” tuotava näkökulmaa esiin laajemmin kuin vain julkishallinnon pöydissä, viestiä on kohdistettava kansalle raivokkaammin.
Lue aiemmasta blogipostauksestamme, kuinka me Eximialla ratkaisemme oppimisen haasteita tulevaisuudessa ja nyt koronan aikana – emmekä vain Suomessa, vaan myös kansainvälisessä mittakaavassa.