Lue tarina opiskelun haasteista ja epäonnistumisesta, kovasta työstä ja muutoksen voimasta. Eximian toimitusjohtajan Pasin esimerkkiä noudattamalla sinäkin voit muuttaa suuntaa – koskaan ei ole liian myöhäistä!
Jos haluat varmistaa onnistumisesi kirjoituksissa ja valintakokeissa, lataa opiskelijan menestysopas täältä ja yllä parhaimpaasi elämäsi tärkeimmissä kokeissa.
”Ala-asteella oivalsin jotain oleellista koulunkäynnistä. Ensimmäisten kouluvuosien jälkeen numeroni alkoivat nousta osin oman oivallukseni, osin vanhempien avun (ja pienen painostuksenkin) ansiosta. Kuten tavallista, kovapäisenä poikana olin kuitenkin kiinnostuneempi jalkapallosta ja kaikesta liikunnallisesta tekemisestä, eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. 6. luokalla minut kuitenkin palkittiin koulumenestyksestäni – sain stipendin koulun kevätjuhlissa.
Vanhempani erosivat kesällä, kun siirryin 7. luokalle. Tämä oli yksi käännekohta opintielläni; koulunkäyntiäni aiemmin tiiviisti sivusta seurannut isäni ei ollut enää totutulla tavalla vaatimassa minulta tiettyä osaamisen tasoa. Yläasteen edetessä kiinnostus koulua kohtaan hiipui edelleen. Olin kuitenkin vielä ”riittävän” hyvä: sain 9. luokalta melko hyvän päättötodistuksen ja pääsin sen turvin Ressun lukioon.
Lukioaika oli nuorelle verrattain kahtiajakoinen: alku meni hyvin, kun pohjalla olivat hyvät tiedot peruskoulusta. Isäni vaikutus jatkoi kuitenkin heikkenemistään. Pikkuhiljaa kaikki muu kiinnostava, kuten juhliminen ja muu epämääräinen ryntäily, vei mielenkiintoani pois opiskelusta. Kuvaavaa on, että ensimmäisen lukiovuoden jälkeen kävin hakemassa todistuksen silmä mustana ja silmäkulma liimattuna. Olin saanut edellisen viikonlopun bileiden tuoksinassa pullosta päähäni.
Heikentynyt otteeni kulminoitui ylioppilaskirjoituksissa englannin kuuntelukokeen mennessä penkin alle. Minulla on jonkinasteinen kuulovamma, ja koetilanteessa keskittymiseni herpaantui. Epäonnistuminen kokeessa oli kova paikka – ylioppilaaksi pääseminen oli vaakalaudalla. Opettajani ennusti hylättyä arvosanaa. Tietoinen keskittyminen ainekirjoitukseen, kielioppiin (josta sain kaiketi koulun parhaan tuloksen, 18/20 pistettä) ja luetun ymmärtämiseen veti minut yli rajan ja pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi.
Jatko-opiskelusta minulla ei ollut tuossa vaiheessa harmainta aavistustakaan, eikä opinto-ohjauksestakaan juuri apua ollut. Pikkuhiljaa vanhempieni vaikutuksesta päätin hakea maatalous-metsätieteellinen tiedekuntaan. Mutta kuten arvata saattaa, sisäänpääsy osoittautui kuitenkin kaikkea muuta kuin helpoksi: kun lukioaikana oli keskittynyt muuhun, joutui työtä tekemään hakuvaiheessa oikein tosissaan!
Ensimmäisenä vuonna ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen työskentelin lautatarhalla, koska haluamaani opiskelupaikkaan puupuolella edellytettiin harjoittelua. Sain harjoittelun tehtyä, mutta pyrkiminen jäi kesken, ja jatkoin koko kesän töitä. Tein töitä myös seuraavan syksyn huoltomiehenä.
Haluamani opiskelupaikka jäi saamatta, mutta pääsin kuitenkin ylioppilaspohjaiselle talonrakentajan ammattikoululinjalle Tikkurilan ammattikouluun. Nikkarointi on aina ollut lähellä sydäntäni, ja onpa tästä käytännön kokemuksesta ollut sittemmin hyötyä muussakin elämässä. Koulun aikana pyrin maatalous-metsätieteellisen toisen kerran ja jäin rannalle muutamalla pisteellä. Suoritin ammatilliset opintoni loppuun, vaikka talonrakentajaksi en ajatellut jäädä.
Merkittävin motivaation synnyttäjä ja toinen käännekohta opintielläni tapahtui valmistuttuani talonrakentajakoulusta. Isäni soitti minulle eräs ilta todeten hiljaisesti: ”Pasi, olet nyt kaksi kertaa yrittänyt sisäänpääsyä. Jos opiskelupaikka ei kolmannella kerralla aukea, on sinun keskityttävä työntekoon.”
21-vuotiaalle, huolettomalle nuorelle miehelle tuosta samaisesta keväästä tuli varsinainen näytön paikka – suurimmaksi osaksi itselleni. Pyrin pitämään projektini salaisena. Irrottauduin kaverien vaikutuspiiristä 1,5 kuukaudeksi ja keskityin vain opiskeluun. Kavereista eristäytyminen olikin helpompaa silloin, kun häiriötekijöitä oli vähemmän ja somen sijasta käytössä oli vain lankapuhelin.
Hommasin itselleni pääsykoekirjat ja laadin aluksi lukusuunnitelman. Lukujärjestys oli seuraava: herätys aamulla klo 8, ensimmäiseksi aamupala ja päivän Hesarin luku. Pääsykoekirjojen pariin siirryin täsmälleen klo 9. Luin aluksi kirjat läpi rauhalliseen tahtiin ja vähän panikoinkin, kun tajusin, kuinka suuresta urakasta on kyse ja kuinka paljon asioita minun olisi sisäistettävä.
Klo 12–13 pidin lounastauon. Tämän jälkeen lukeminen jatkui klo 16–17 asti, jolloin sen aikainen tyttöystäväni palasi töistä. Tämän jälkeen kävin usein kävelyllä, ja saatoinpa ottaa kirjan mukaani sinnekin. Alppipuiston penkillä muistan kerranneeni päivän luku-urakkaa ja testanneeni muistiani ja osaamistani.
Pian ymmärsin, että koko aineiston sisäistäminen edellytti jotain muuta. Isäni vinkkasi silloin sisällysluettelon opettelemisesta ulkoa. Tämä seikka lopulta auttoikin. Pystyin ymmärtämään ja nivomaan asioita yhtenäisiksi toisiinsa liittyviksi kokonaisuuksiksi. Saatoin valokuvamuistiani hyödyntäen muistaa asioita sisällysluettelon toimiessa aivojeni hakupuussa lähtökohtana, josta käsin pystyin systemaattisesti hakemaan näkömuistilokeroistani tarvittavia kohtia.
Olin laatinut itselleni todella ankaran ja systemaattisen opiskeluaikataulun ja -metodin. En tuona aikana tavannut juurikaan ystäviäni. Jollain lailla eristäytyminen ei ollut edes vaikeata; olinhan uhrannut itseni tälle prosessille. Ymmärryksen kasvaessa serotoniinia erittyi aivoihin, ja mielihyvä lisääntyi lukemisen ja oppimisen edetessä.
Luku-urakan loppupuolella osasin asiat jo melko hyvin. Tästä huolimatta jonkinasteinen epävarmuus jäyti sisälläni. Olin suunnitellut valmiiksi vastausstrategiaa kokeessa: en suinkaan ajatellut vastata kaikkiin kysymyksiin, sillä tunnistin selkeästi itselleni epäselvimmät alueet. Ne kohdat, joita en täysin ymmärtänyt, olin kuitenkin opetellut ulkoa. Pyrin ymmärtämään niitäkin asioita paremmin ja syvemmin jatkuvan kertaamisen avulla. Ja kerta kerralta lisäymmärrystä myös syntyi.
Kurinalainen elämäni päättyi vuoden 1991 kesäkuussa ennen juhannusta. Pääsykokeet järjestettiin luentosalissa yliopiston keskustakampuksen Porthania-rakennuksessa. Vastasin pääsykokeessa varmoihin kysymyksiin, jotka tiesin osaavani. Väärästä vastauksesta menetti yhden pisteen, eli oli parempi jättää vastaamatta, jos ei oikeasti tiennyt.
Palasin juhannuksen jälkeen töihin, ja elokuussa rakennustyömaan lounastauolla kävimme kaverini Saabilla katsomassa valinnan tulokset Viikin kampuksen A-rakennuksen sisäänkäynnin ikkunasta. Siellä se nimi oli – olin päässyt sisään! Tunsin sisälläni myllerrystä: tunne oli tyhjentävä, mutta myös juhlallinen ja kunnioittava. Aloin miettiä, miten pärjäisin yliopistossa matematiikassa, kemiassa ja fysiikassa, koska nämä aineet olin jo lukiossa jättänyt vähän retuperälle. Oma lukuprosessini olikin sitten minun pelastukseni. Opittua metodia käyttäen suoritin ahkerasti kursseja, ja olin jo vajaan kolmen vuoden jälkeen kohtuullisilla arvosanoilla gradua vaille valmis.
Oma lukioaikainen repsahdukseni ja nuoren miehen kiinnostus opiskelun ulkopuolisiin asioihin oli koitua kalliiksi opetukseksi. Olen sittemmin miettinyt, että kypsempänä persoonana, vastuuta enemmän itsestäni ottamalla olisin päässyt nopeammin opiskelemaan parempien arvosanojen turvin.
En kuitenkaan tuossa vaiheessa edes vielä tiennyt, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Elämä oli huoletonta, ja sitä vaan luotti kohtaloonsa – uskoin, että kyllä kaikki jollain lailla järjestyy. Näin onneksi kävikin. Jälkiviisaana kuitenkin tiedän, että olisin voinut saada opiskelupaikan helpommallakin. Oman kokemukseni turvin olen nyt auttamassa nuoria opiskeluidensa alkuun. Oma kokemukseni on peräisin 1980-luvulta, mutta ahkeruus, sinnikkyys ja omaan itseensä oikealla tavalla luottaminen ovat avainasioita myös näin yli 30 vuotta myöhemmin. Hyvällä asenteella ja nöyryydellä voi korvata aikaisempaa löysäilyä – koskaan ei ole liian myöhäistä.”